Huutaen ja maiskutellen

Antropologi unnaleks vauhdissa

Tämä artikkeli, kuten useimmat artikkelini, on täynnä yleistyksiä ja kärjistyksiä lempeässä hengessä. Kun sanon ’vietnamilaiset’, en tarkoita, että jokainen vietnamilainen olisi juuri kertomani mukainen. Kirjoitukseni perustuvat täysin omiini sekä kanssani arkea kokevien havaintoihin. Olen toki oikeassa lähes aina, mutta pidätän itselläni oikeuden erehtyä ja olla itseni kanssa tarvittaessa eri mieltä.

Olen asunut Vietnamissa nyt kuukauden, josta yhden viikon olen päässyt asuttamaan sairaalahuonetta. Kuukausi on mennyt todella nopeasti, tuntuu kuin vasta hetki sitten olisin purkanut laukkuja huoneessani, jonka torakkayhdyskunnasta olin vielä autuaan tietämätön. Sittemmin olen aloittanut työt ja huhkinut niitä urakalla, opetellut käyttämään paikallista rahaa (hidaskin matikkapää alkaa hiljalleen toimia) ja tutustunut niin vietnamilaisiin ihmisiin kuin tapoihinkin.

Pyysin vanhempia oppilaitani tekemään englannin keskustelutunneilla matkailumainokset Vietnamista ja kertomaan, miksi Vietnamiin kannattaisi tulla käymään ja mikä täällä on parasta. Useasta työstä löytyi tietysti kansallissankari ja kommunistijohtaja Ho Tši Minh, jonka saavutuksista kuulemiselta on Vietnamissa vaikeaa välttyä. Lisäksi jokaisessa työssä pomppasi esiin kaksi asiaa: herkullinen ruoka sekä mukavat ja vieraanvaraiset ihmiset. Ruuan suhteen minulla on ollut jonkin verran totuttelemista, mutta jälkimmäisen allekirjoitan kyllä täysin.

Muuttaessani Vietnamiin jätin taakseni perheeni ja ystäväni, oman turvaverkkoni. En tuntenut koko maassa ketään, tulevista työkavereistanikin olin tavannut vain Tonin pari kertaa lyhyesti. Mietin usein, tuntisinko oloni yksinäiseksi. Pelko on sinänsä ihan oikeutettu, että vaikka olenkin tavallisesti sosiaalinen, on täysin erilaisessa kulttuurissa toimimisessa omat puolensa, ja hyvien ystävien saaminen vie aina aikaa.

Meidät otettiin lämpimästi vastaan niin naapurustoon kuin työyhteisöönkin. Vietnamissa tosiaan todella harva puhuu englantia, mikä vaikeuttaa tutustumista paikallisiin, mutta työpaikan kautta olemme löytäneet myös aukkoja kielimuurista. Kun eräänä iltana jäin ilman avaimia portaille odottelemaan kämppisteni paluuta toiselta puolelta kaupunkia, evakuoi minut kotiinsa katumme ainoa englantia puhuva nainen, joka valmisti siinä jutellessamme ruokaa ja tarjosi minullekin, ja piti kaikin puolin huolta poikien paluuseen saakka. Ville jäi kerran myös oven ulkopuolelle sähköovemme rikkoutuessa, mutta hänet otettiin huostaan asuntoon, jossa kielimuuri oli ylitsepääsemätön. Ainakin siihen asti, että tarinamme sankarille alettiin tarjoilla olutta.

yli kieli- ja kulttuurimuurien

Paikalliset saattavat helposti antaa tylyn ensivaikutelman itsestään, mikä johtuu lähinnä ujoudesta puhua, kun englanti ei keneltäkään tahdo taittua. Jos kuitenkin menee rohkeasti kysymään tai näyttää olevan pulassa, yrittävät vietnamilaiset kaikkensa löytääkseen keinon auttaa. Yleensä keino on puhua paljon ja kovalla äänellä, mikä toki voi olla hieman hälyttävän tuntuista, mutta tarkoitusperät ovat lempeät. Siitäkin huolimatta, että äänensävy voi olla hyvinkin tiukka. Vietnamilaiset kun vaikuttavat usein vihaisilta jopa silloin, kun juttelevat keskenään ihan keveistä asioista.

Itselleni kovimmat paikat tottua ovat huutaminen ja maiskuttelu. Molemmat tavat ovat hyvin yleisiä. Lapset ja aikuiset huutavat vähän väliä, silloinkin kun toinen on ihan lähellä, ja jos lasten kanssa erehtyy leikkimään jotakin, meteli raastaa korvia. Luulen, että lapset eivät ole oikein tottuneita ohjattuihin ”sääntöleikkeihin”, eivät ainakaan koulussa tai päiväkodissa, koska sääntöjen ymmärtäminen tuntuu olevan vaikeaa tulkattunakin, ja homma lähtee hyvin nopeasti käsistä. Totuttelemmekin leikkeihin hissuksiin vähän kerrallaan.

Lapset ovat lapsia ja heistä nyt kuuluu ääntä joka puolella maailmaa ja niin kuuluukin, mutta aikuisten karjuminen lapsille on sydäntä särkevää. Huutaminen on täällä aivan yleistä, eikä se ole aikuisista mitenkään ihmeellistä että huudetaan. Paikallisia opetusassistenttejamme olen alkanut tiukasti ohjeistaa siitä, että lapsille ei karjuta, vaikka he innostuisivatkin liikaa, vaan homma otetaan haltuun muilla keinoin. Päiväkodissa kuuntelin lamaantuneena, miten yksi hoitaja tai opettaja huusi itkevälle pikkulapselle niin paljon kuin ääntä lähti – harvoin kuulee kenenkään aikuisen huutavan niin kauheasti edes äärimmäisen vihaisena. Pidätin hengitystä oven takana ja laskin varmaan miljoonaan, etten olisi mennyt väliin rähjäämään. Se olisi aika nopeasti tainnut olla minun viimeinen keikkani kyseisessä paikassa, jos olisin antanut impulssilleni vallan.

Yksi assareista sanoikin päiväkotituntini jälkeen, että hän ei ymmärrä, miksi meillä ei ole lasten omia opettajia tunnilla mukana pitämässä kuria. Hän kertoi, että kun vietnamilainen opettaja opettaa, lapset kuuntelevat aivan hiljaa. Hymyilin vinosti ja totesin, että opettaja karjuu, ja sillä saadaan lapset kyllä kenties olemaan hiljaa sen 60 minuuttia. ”Niin”, assari totesi itsestäänselvyytenä. Selitin hänelle, että en koe että kaksivuotiaan tarvitseekaan jaksaa keskittyä kokonaista tuntia, ja että vaikka pakottaisin pelolla heidät kuuntelemaan, eivät he enää loppuvaiheessa pystyisi todennäköisesti mitään omaksumaan. Siksi viimeiset toimemme ovat yleensä yhteistä tanssimista tai muuta mukavaa riekkumista, joka ei juurikaan lapsilta vaadi. Assari tuijotti minua kuin olisi varma, että viimeinenkin kuula on vierähtänyt päästäni ulos ja olisi ehkä syytä varata paikka johonkin hoitolaan.

No, toinen mainitsemani epämiellyttävä paikallinen tapa on maiskuttelu syödessä. Meillä Suomessahan maiskuttelua pidetään yleisesti melko epäkohteliaana ja minut itseni on kasvatettu syömään suu tiukasti kiinni (se, miten onnistun silti usein itseni syödessä sotkemaan, onkin sitten yhdenlainen mysteeri), ja koen maiskuttelun puistattavana. Arvelisin äänekkään mässyttämisen olevan täällä kuitenkin ennemminkin kohteliaisuus kuin huono tapa, sillä syödessä mäiske on välillä niin kantava, että on vaikea kuulla keskustelukumppanin juttuja. Hyiii.

Vaikka minulla ei arjessa paljoa ylimääräistä aikaa olekaan, tykkään etsiytyä puistoihin ja kulkea niissä. Puistot ovat täällä vähän olohuoneen tapaisia, sinne kokoontuvat niin aikuiset kuin lapsetkin juttelemaan, pelaamaan ja urheilemaan. Puistot eivät ole suuria, ja esimerkiksi keskustassa on joenpätkä, joka on reunustettu kävelytiellä ja sitä rytmittävillä puilla. Koska kaduilla lenkkeily ja muu urheilu on hengenvaarallista, ihmiset tulevat juoksemaan näitä kävelyteitä ympäri ja ympäri. Moni voimistelee ja venyttelee, lapset lennättävät leijoja ja rullaluistelevat, puistossa mammat jumppaavat musiikin tahtiin ja tauolla läpsyttelevät lihaksiaan. Nuoriso pelaa sulkapalloa tai minulle uutta lajia, jossa jotakin sulkapallon tapaista pelivälinettä potkitaan jaloilla verkon yli. Kaikki ovat hirveän ystävällisiä ja ottavat helposti kontaktia, jos vain sille annan mahdollisuuden. Kielimuurin, jonka kanssa kamppailen työkseni, takia pysyttelen kuitenkin pitkälti omissa oloissani ja tarkkailen. Tämä on niin erilainen tapa elää. Ihmeteltävää riittää uuvuksiin asti.