Riisivelliä pakkosyöttönä ja työloma sairaalasta

riisivellimafia

Kuten aiemmat artikkelini lukeneet jo tietävätkin, pötköttelen tällä hetkellä sairaalassa Hai Phongin keskustassa diagnoosinani bakteeriperäinen infektio. Olen ollut täällä viime keskiviikkoaamusta lähtien, eli neljä päivää.

Keskiviikkona heti alkuun minulle työnnettiin eteen kupillinen riisivelliä. Puuroksi sitä nimitettiin, mutta se on ihan sileää, vain muutamia jyväsattumia joukossa. Jokainen, joka on joskus voinut pahoin, tietää, ettei oksentelun jälkeen eikä etenkään kuumeessa tee mieli syödä mitään. Koska tuekseni oli saapunut toimistolta kokonaista neljä ihmistä, joista etenkin Tonin assistentti otti asiakseen saada minut jälleen elävien kirjoihin, ja jotka kaikki vaativat että syön, nielin pakolla muutaman lusikallisen velliä. Ei se oikeastaan hullumpaa ollut, mutta kun ei vain mennyt mikään ruoka alas.

Siitäpä sitten alkoivatkin ruokakauhuni. Seuraavaan päivään mennessä olin syönyt samaa velliä jo viisi kertaa, ainoana muutoksena se, että siihen alettiin lisätä lihamurusia, mikä tuntui erityisen vastenmieliseltä. Yritin kaapia lihat pois siinä kovinkaan hyvin onnistumatta, ja jokainen vajaa kupillinen (kupit ovat todella järeän kokoisia) aiheutti vahdeissani närkästynyttä päänpuistelua. Tonin assari heittäytyi niin äidilliseksi, että yritti puhaltaa ruokaani ennenkuin antoi lusikan minulle, mutta tällaisen toiminnan katkaisin heti alkuunsa. Joku tolkku sentään. Ruuasta he ovat kuitenkin tinkimättömiä, ja koska en ollut syönyt tarpeeksi velliä, assari toi minulle nuudeli-lihakeittoa jota pakotti syömään vellin päälle.

Eihän aikuisen ihmisen ole mitään pakko tehdä. Vaan kun toiset haluavat aidosti parastani ja pahoittavat silminnähden mielensä jos en syö, en voi muutakaan, ja niinpä itkua nieleskellen yritin saada lapioitua sen verran ruokaa, että porukka pysyy tyytyväisenä. Myös henkilökunta kielii heti jonkun tullessa minua katsomaan, olenko syönyt tarpeeksi vai en.

Lopulta sain onneksi läpi, etten voi syödä aina sitä samaa velliä, tai menetän kokonaan elämänhaluni. Vaihtoehtona oli keittoa tai sitten riisiä. Pienen kaivelun jälkeen onnistuin saamaan selville, että riisin kanssa voi saada munakasta, liha kun menee tällä hetkellä huonosti alas. No hyvä, sitä sitten. Ja sitä nyt sitten onkin syöty oikein urakalla. Tänään sain käydä lounaalla kanttiinissa ja ilahtuneena ajattelin, että josko siellä olisi jotakin kevyttä. No olihan siellä, näiden aiempien vaihtoehtojen lisäksi oli paistettuja toukkia. Kiva. Riisiä siis. Murjottuani ruokajonossa muutamia ihmisiä tippapullotelineelläni totesin, että olen nyt ehkä väärässä paikassa. Leuka rintaan ja takaisin omaan huoneeseen syömään munakasta.

lomalla töissä

Torstaina minulta jäi väliin tärkeä työkeikka, jossa minusta ja Villestä piti tehdä videot televisioon kun opetamme. Perjantaille oli buukattu toinen tärkeä keikka, jossa eräässä promotilaisuudessa opettaisin niin sanottuja ”demoryhmiä” ja ihmiset voisivat tulla niitä katselemaan. Tunteja oli mainostettu jo pitkään, uutisryhmä oli tulossa paikalle. Ja kirjaimellisesti olin ainoa, joka nuo tunnit pystyi pitämään, Villellä kun oli omat tuntinsa vedettävänä.

Heti sairaalaan tullessani Toni sanoi, että jos olisin siinä kunnossa että pystyisin, perjantaina lähtisin sairaalasta lomalle pitämään demotunteja. Vielä torstaina olin kuitenkin huonovointinen ja epäröin pitkään osallistumista. Koska tilaisuus oli niin tärkeä, päätin kuitenkin yrittää. ”Tyhmä päätös” ajattelin silloin. Ajattelen edelleen.

Minulle luvattiin, että minulla olisi kolme avustajaa, voisin olla käytännössä paikallani ja vain ohjata toimintaa. No, vietnamilaiseen tapaan ei tietenkään mikään ollut ihan niinkuin oli ennalta ajateltu. Se yksi avustaja, jonka kanssa kävin kaikki asiat ennen tuntia läpi, ei ehtinytkään avukseni. Luokka oli rakennettu ulkotilaan, jossa oli järkyttävän kuuma. Heti vieressäni oli kaikkien puhaltimien äiti, joka kaatoi liitutaulun kolme kertaa ja söi ääneni täysin. Minulta olisi lentänyt tukka päästä jos hiki ei olisi liimannut sitä tukevasti naamaan. Minulle tuotiin mikrofoni, samoin toisella laidalla opettavalle Villelle, joka piti omia tuntejaan, mutta mikkejä käyttäessämme äänemme kuuluivat myös toisen oppilaille lisäten kaaosta. Ja jokainen, joka on joskus opettanut eka- ja tokaluokkalaisia tietää, että se ei onnistu vain niin, että ”pysyy paikallaan”. Äänen puuttuessa oli toimittava pitkälti näyttävästi, minkä seurauksena olin noin kahdessa minuutissa hiestä likomärkä. Ja aina kun istuin ryhmien välillä alas tai join vettä, juoksi lauma ihmisiä kysymään, pitääkö mennä sairaalaan.

Näin tänään paikalta kuvatun uutispätkän ja voi että, miten näytimmekään Villen kanssa hallituilta.

Heti viimeisen ryhmäni poistuessa Tonin assari syöksyi luokseni ja käski taksiin ja sairaalaan. Olin hikinen ja äreä, mutta voin muuten hyvin. Ajattelin, että tyhmää oli lähteä sairaana tekemään, mutta tulipahan tehtyä.

En voi tietää johtuiko työkeikasta vai huononiko kuntoni muuten, mutta seuraavan päivän olinkin aivan naatti. Nukuin koko yön ja suurimman osan päivää, lämpö alkoi taas nousta ja voin pahoin. Ja yllätys yllätys, en saanut syötyä. Potkin taas kerran henkisesti itseäni tolloilusta.

Tämän pikku episodin jälkeen kaikki on mennyt taas hyvin. Pahoinvointia ei ole enää ollut, vaikka ruoka ei vieläkään oikein uppoa. Hoitajat ovat suloisia ja yrittävät ujosti kertoa minulle mitä tekevät, vaikkeivät osaa englantia. Tässä eräänä päivänä he ihailivat kovasti paidan helman alta pilkottavaa valkoista vyötäröäni. Selitin heille Google Translatorin avulla, että Suomessa moni tyttö haluaisi sellaisen kauniin vaalenruskean ihon, mikä heillä on. Molemmat olivat niin hyvillään että ihan kiemurtelivat. Täällähän kaupassa kaikki kosteusvoiteet ovat ihoa vaalentavia, on oikein työlästä löytää pelkästään kosteuttava voide.

Vahtipartioni on hellittänyt hieman, ja nyt saan olla välillä yksinkin, mikä tuntuu helpottavalta. Juttelin Tonin vaimon Annan kanssa, joka on kotoisin Vietnamista, mutta jo pitkään asunut Suomessa. Annakin totesi, että eivät suomalaiset osaa olla tuolla tavalla hyysättävinä, vaan asiat pitää saada tehdä itse. Allekirjoitan ihan täysin. Mitä enemmän toimivaltaa vähennetään, sitä tiukemmin tulee pidettyä kiinni niistä mistä pystyy.

Rohkeudesta

Minulle on moni sanonut muutostani kuullessaan, että olen todella rohkea. ”En kyllä itse uskaltaisi”. Moni on myös sanonut olevansa jopa hieman kateellinen, ja toivovansa, että uskaltaisi tehdä tällaisen päätöksen.

Tässä on tullut mietiskeltyä paljon tätä rohkeusasiaa. En ole tuntenut itseäni missään vaiheessa kovinkaan rohkeaksi. Hulluksi kyllä, ja välillä olen kyseenalaistanut koko päätöksen todella raskaasti, mutta rohkeaa oloa ei varsinaisesti ole ollut. Samalla olen katsellut silmät pyöreinä näitä ihmisiä, jotka kehuvat rohkeaksi – mitä he tekevät koko ajan? Joku aloittaa opinnot alusta aikuisiällä, koska ei ole onnellinen nykyisessä ammatissaan. Toinen on työtön, mutta tavoittelee toista unelmaansa, ja odottaa esikoistaan. Kolmas paranee uupumuksesta ja tekee sen kanssa töitä päivittäin, neljäs huolehtii paitsi perheestään, myös muistisairaista appivanhemmistaan, kuudes kirjoitti kirjan. Ja jokainen sen perään on huikea omalla tavallaan, listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. En voi kuin ihailla sitä rohkeutta, mitä nämä ihmiset sisällään kantavat.

He eivät ehkä tunne itseään rohkeiksi, mutta sitä he kuitenkin ovat. Minä en tunne oloani rohkeaksi, mutta ei tänne varmaan mikään vellihousu olisi lähtenyt. Monessa mietelauseessakin kulutettu lause, että rohkeus ei ole pelon puuttumista, on totta. Rohkeus on sitä, että tekee sen, mitä täytyy, vaikka pelottaisi. Ja hei, olen kyllä tosi onnellinen, että uskalsin lähteä. Onpahan yksi asia vähemmän, mistä pitää itseään potkia.