FiViEdun avajaisjuhla ja uusi ystävä

”En osaa vietnamia”

Avajaispäivän aamuna lähdin kävelylle seuraillen isompaa tietä, josta kotikatumme poikkeaa. Kävely on täällä mielenkiintoista, koska kävelyteitä ei ole tehty kävelijöitä varten; niille on parkkeerattu skoottereita, myyntikärryjä, rakennettu katukeittiöitä, kasattu roskaa, milloin mitäkin. Eipä täällä juuri kukaan kävelekään. Kävely tapahtuu enimmäkseen tien laidassa, jossa pitää vain hartaasti toivoa, että kukaan ei rysäytä päälle. Tiellä on sellainen ruuhka, että on täysin käsittämätöntä, että niin ei käy.

Joen ylitettyäni hulina vähän helpotti ja ajoittain pääsin jalkakäytävällekin. Kulkuväylälle itsensä tuupannut täti alkoi viittoa minua kovasti istumaan pikkuruiselle jakkaralle viereensä. Arvelin, että jotakin hän myy, mutta koska täällä ei mikään maksa juuri mitään – ihan sama. Kokeillaan. Istuin tuolille ja rouva alkoi iloisesti pulputtaa minulle vietnamiksi, tarjoaa ensin RedBullia, mutta sitten keksiikin myydä omatekemäänsä juomaa. Hyväksyn tarjouksen ja rouva kaataa ensin termorista kuumaa vettä mukiin huuhtoakseen sen, latoo sitten mukiin juomaa ja paljon jäitä. Juoma on makeaa, niin makeaa, että sitä on vaikea juoda. Siitä tulee vähän huono olo. Juon kuitenkin kohteliaasti.

Nainen ei ota kuuleviin korviinsa, etten puhu Vietnamia. Hän puhua pulputtaa, kaivaa esiin kuvia perheestään ja näyttää niitä, kertoo jotakin kaulakorustaan, koskee poskeani ja rintakehääni samalla selittäen vimmatusti ja näyttää samat asiat itsestään. Paikalle saapuu aurinkolaseja myyvä nainen, joka istuu kuuntelemaan. Mehunmyyjä kumartuu välillä puhumaan vain minulle kuiskaten. Hän ottaa käteni tarkasteluun, molemmat naiset huokaisevat ja alkavat laulaa kädelleni. Puhun suomea takaisin, sanon ”niinpä” joko hartaasti tai iloisesti, riippuen keskustelukumppanin äänensävystä.

Kun myyjärouva on papattanut yli puoli tuntia, näytän kelloa ja totean myöhästyväni kohta töistä. Hän puhuu entistä kiivaammin. Otan kameran esiin, hän näkee kuvansa näytössä ja avaa nopeasti hiukset nutturalta, pöyhii ja kaunistautuu. Kuvan jälkeen vilkutamme iloisesti ja eroamme.

koulun avajaiset

FiViEdu, jossa olen töissä, on yksityiskoulu, joka tarjoaa lapsille lisäopetusta matikassa, enkussa, fysiikassa, kemiassa ja robotiikassa. Täällä Vietnamissa kaikki, jotka vain pystyvät, ostavat lapsilleen lisäopetusta koulutuntien ohelle. Lisäopetus on usein hyvinkin kallista. Koulumme tarkoitus on tarjota tällä saralla vaihtoehto, samoin ottaa opetukseen stipendioppilaita, joilla ei muuten olisi varaa lisäopetukseen ollenkaan, ja jotka siten ovat heti heikommassa asemassa varakkaisiin perheisiin nähden. Teemme lisäksi yhteistyötä muiden koulujen ja päiväkotien kanssa, eräänlaista opettajien ja opetusmallin vuokraamista siis.

Jos jotakin vietnamilaiset osaavat tehdä niin juhlia. Kadulla tanssi lohikäärmeitä ja koko kävelytie oli suljettu jalankulkijoilta suurella kyltillä (ihan niinkuin niillä yleensä pääsisikään kävelemään). Valtavia kukkalaitteita oli toimitettu koko aamu. Jonkinlaista peltirämistintä paukutettiin lohikäärmeiden tanssiessa niin että korvissa soi. Paikalle oli saapunut arvovieraita, kuten Suomen suurlähettiläs Kari Kahiluoto ja Hai Phongin opetuslautakunnan varapuheenjohtaja. Lisäksi rehtoreita, päiväkodinjohtajia ynnä muita, potentiaalisista oppilaista ja heidän vanhemmistaan puhumattakaan.

Juhlassa pidettiin puheita, oli tanssia ja laulua ja nauhanleikkausseremonia. Juhlan jälkeen oli minun ja Villen vuoro kun pidimme ensimmäiset demotunnit enkun ja robotiikan tunneista. Hienostihan se meni, vaikka olinkin odottanut isompia lapsia – koeoppilaani olivat noin 4-5-vuotiaita. Pääsimme uutisiin ja juhlasta oli juttu sanomalehdessä, lähes julkkiksiahan tässä ollaan. Hah.