Uuden edessä
Ensimmäinen yö uudessa kodissa tuntui jännittävältä. Toinen kämppiksistäni, Toni, kertoi ystävällisesti aiemmasta reissustaan Vietnamiin, jolloin hänen huoneestaan oli löytynyt jättimäinen hämähäkki joka sekosi täysin kun sitä yritettiin ovenraosta myrkyttää (torakka kuulemma kyllä heitti veivinsä) ja alkoi pomppia ylös ja alas kunnes loikkasi vessanpönttöön, mistä se pikavauhtia huuhdottiin alas. Juuri mennessäni nukkumaan havaitsin sänkyni päädyssä hämähäkinseitin ja tietysti mielikuvitukseni loi sängyn alle paistinpannun kokoisen otuksen, joka vain odottaa nukahtamistani, jotta saa syödä minut. Tuhosin seitin, mutta sitten ajattelin, että ehkä se nyt suuttuu minulle. Kesti hetki saada unta.
Toinen tekijä unen saamisessa oli sänky. Paikalliset suosivat kivikovaa sänkyä. Jos olet koskaan nukkunut sentin paksuisella vaahtomuovisella retkipatjalla lattialla, tiedät miltä sänkyni tuntuu. Vietnamilaiset tykkäävät kuulemma myös sohvista, joissa ei ole pehmusteita. En tiedä mikä tämä masokistinen kulttuuri oikein on, mutta itse kyllä pidän pehmusteista niin sängyssä kuin sohvassakin.
Aamu oli sateinen, mutta lämmin. Lähdimme koulun lähelle koulumme toisen omistajan, Hopin, kanssa aamupalalle. Paikalliset syövät aamuisin usein joko täytetyn leivän tai nuudelikeittoa, jossa voi olla ainakin lihaa, kalaa tai katkarapuja. Me pääsimme syömään keittoa, phở’ta (lausutaan fa).
Aamupalan hinta ei päätä huimaa. Yksi euro on noin 26000₫ (đồng) ja keitto maksaa yleensä n. 20000₫. Siis alle euron. Tämä rahayksikkö on muuten tosi ihana kun kaikki maksaa kymmeniä tai satoja tuhansia tai miljoonia. Minullakin on lompakossani pari miljoonaa đồng’ia. Vaurasta, sanoisin. Kaikki maksetaan käteisellä, kortilla ei tee mitään muuta kuin saa rahaa automaatista.
yllätysvieraita
Istuimme Tonin kanssa alkuiltapäivästä olohuoneessa, kun oven eteen ajaa vietnamilainen nainen skootterilla monen kassin kanssa. Hän tervehtii, ottaa kengät ovella jalastaan, ja alkaa purkaa kassejaan, joissa näyttää olevan juhlatarvikkeita. Hölmistyneinä kysymme voimmeko olla avuksi, mihin vastauksena nainen alkaa huudella jonkun toisen henkilön nimeä yläkertaa kohti. Yritämme kertoa, että me asumme täällä ja kysyä onko nainen väärässä osoitteessa, mitä tämä ei tietysti ymmärrä, vietnamilaisista harva osaa englantia ja me emme osaa vietnamia. Nainen ojentaa kuitenkin kätensä ja sanoo ”phone”. Hämilläni annan hänelle puhelimen ja hän soittaa jonnekin, vietnamia paremmin ymmärtävä Toni tunnistaa hänen sanovan ainakin ”täällä on kaksi ulkomaalaista”.
Hetken kuluttua naisia alkaa lappaa sisään enemmänkin. He puhua pulputtavat ja osoittavat yläkertaa. Tässä vaiheessa Tonilla välähtää – he ovat menossa yläkerran alttarihuoneeseen. Jokaisessa talossa on ilmeisesti alttarihuone jollekin kuolleelle, ja meidän tapauksessa se on edelleen siellä, vaikka olemmekin talon vuokranneet. Niinpä he tepsuttavat yläkertaan pitämään seremoniaansa pikkuiseen alttarihuoneeseen, joka on Tonin huoneen takana. Emme uskalla mennä häiritsemään, vaikka mieli tietysti tekisi nähdä mitä tapahtuu. Porukkaa lappaa sisään lisää, joku käy välillä keittämässä riisiä ja laittamassa muitakin ruokia ja juomia keittiössä, yläkerrassa paukutetaan kumistimia ja soitetaan kelloja. Vanhempi rouva käy välillä puhumassa minulle vietnamiksi kaikenlaista, nyökyttelen, hymyilen ja vastaan suomeksi. Mitäpä sitä ihmettelemään.
Paukutettuaan, kilisteltyään ja kolisteltuaan monen tunnin ajan ryhmä alkaa suunnata ulos. Sitä ennen minulle jutellut nainen alkaa kuitenkin pestä olohuoneen lattiaa. En tiedä kuuluuko se rituaaliin, oliko se jonkinlainen kunnioituksen tai kiitollisuuden osoitus kun saivat käydä, vai ottiko naisella vain päähän, että lattiassa oli likaa. Jätettyään meille hedelmävadin pöydälle, he kuitenkin lähtivät. Jättivät kulhoja, joten palannevat takaisin jonain päivänä yhtä yllättäen kuin eilenkin.
tulva
Illalla palatessamme illallistapaamisesta lähdimme Villen kanssa kävelemään kotia kohti. Ruokailumme ajan oli satanut rankasti. Kävellessämme ravintolaan selvisin vielä kuivin jaloin, mutta palatessa kadut olivat muuttuneet vesivirroiksi. Tiellä oli mahdotonta kulkea kahlaamatta, välillä vettä oli polveen asti. Yritin olla ajattelematta mitä kaikkea kadulla lillii, mutta samalla yritin pitää silmät auki kroolaavien rottien varalta. En ole säikky minkään peltohiirten suhteen, mutta siinä kohtaa minut olisi saanut ravistella alas katulampusta.
Tänäänkin on jännittävä päivä, sillä tänään on Fiviedu-koulun avajaisjuhla. Juhlan jälkeen on ensimmäisen näytösluontoisen oppituntini vuoro. Hui!
Unnaleks 